Äitini sanoo usein, että jokaisella ihmisellä tulee olla
arkunkantajat, vähintään kuusi läheistä ystävää, jotka kantavat sinua ja
huoliesi arkkua jo tässä elämässä. En oikein tiedä, vieläkö oikeita arkunkantajia
on, käsittääkseni nykyisin suurin osa hautauksista tapahtuu polttohautauksina
tai arkku kuljetetaan vaunulla haudalle. Mutta onhan se ollut aikoinaan hyvin
kaunis tapa: lähiomaiset ja lähimmät ystävät kantamassa arkkua kantoliinoilla,
saattamassa viimeiselle matkalle. Äitini tarkoittaa kuitenkin arkunkantajilla
niitä ihmisiä, joihin voit luottaa eläessäsi ja joilta saat apua tarvittaessa.
Hänellä on aivan selkeästi tämä ystäväpiiri, joita hän kutsuukin humoristisesti
arkunkantajikseen.
Aloin miettiä samaa omalta kohdaltani, enkä ole aivan varma,
ketkä kantavat arkkuani juuri nyt. Tiedän olevani huono pyytämään apua ja
yritän pärjätä kaikista asioista omin voimin. Joskus olen pakottanut itseni
pyytämään apua ja joutunut yllättymään, että ne ihmiset, joiden luulin olevan
ystäviäni, eivät ehtineet tai halunneet auttaa. Elämässäni on ollut muutama
tilanne, jolloin olen ollut melko heikoilla ja avun tarpeessa: kun isäni kuoli,
kun nilkkani murtui massiivisesti ja leikattiin epäonnistuneesti sekä äskettäin
kun muutin.
Minua loukkasi syvästi, kun jotkut ystävistäni eivät
reagoineet isäni kuolemaan millään tavoin. Vuosien jälkeen joku heistä sanoi,
ettei tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa tai tehdä. Välinpitämättömyys on surun
hetkellä se pahin vaihtoehto. En kaivannut imeliä lohtulauseita, mutta ihan
vaikka lyhyt kortti, tekstiviesti tai sähköposti olisi riittänyt. Jos ei
sellaiseen löydä yhtään sanaa, on mielestäni elänyt aika pelottavan pinnallisen
elämän.
Isäni haudattiin nopeasti kuoleman jälkeen ja monen
työkaverin ja ystävän kohdalla se taisi olla "case closed", hauta luotu umpeen
ja asian voi unohtaa. Olisin kaivannut yksinkertaista kysymystä: "Mitä sinulle
kuuluu, kuinka jaksat?". Onneksi työpaikallani oli silloin yksi henkilö, joka
piti minut henkisesti pystyssä, jutteli ja pyysi syömään. Mutta jos olisin
etukäteen tehnyt listaa "arkunkantajistani", en olisi ikinä osannut arvata,
että juuri tämä ihminen oli yksi heistä. Yllätyin myös, miten jotkut puolitutut
tulivat tuossa tilanteessa hyvinkin lähelle, kun taas jotkut läheisistä
ystävistäni vetäytyivät kauemmas.
Olen myös havainnut ilmiön, että moni on ystäväsi ja "arkunkantajasi"
silloin, kun asiat menevät hyvin. On ihmisiä, jotka tulevat mielellään luokseni
kylään ja haluavat juhlimaan tai matkalle kanssani, mutta sitten kun minulla on
huolia ja surua, he ottavat etäisyyttä. En ole varma, onko oikea arkunkantaja
sellainen, joka on lähelläsi vain silloin, kun kaikki sujuu ja on kevyttä?
