Arkunkantajat

Äitini sanoo usein, että jokaisella ihmisellä tulee olla arkunkantajat, vähintään kuusi läheistä ystävää, jotka kantavat sinua ja huoliesi arkkua jo tässä elämässä. En oikein tiedä, vieläkö oikeita arkunkantajia on, käsittääkseni nykyisin suurin osa hautauksista tapahtuu polttohautauksina tai arkku kuljetetaan vaunulla haudalle. Mutta onhan se ollut aikoinaan hyvin kaunis tapa: lähiomaiset ja lähimmät ystävät kantamassa arkkua kantoliinoilla, saattamassa viimeiselle matkalle. Äitini tarkoittaa kuitenkin arkunkantajilla niitä ihmisiä, joihin voit luottaa eläessäsi ja joilta saat apua tarvittaessa. Hänellä on aivan selkeästi tämä ystäväpiiri, joita hän kutsuukin humoristisesti arkunkantajikseen.

Aloin miettiä samaa omalta kohdaltani, enkä ole aivan varma, ketkä kantavat arkkuani juuri nyt. Tiedän olevani huono pyytämään apua ja yritän pärjätä kaikista asioista omin voimin. Joskus olen pakottanut itseni pyytämään apua ja joutunut yllättymään, että ne ihmiset, joiden luulin olevan ystäviäni, eivät ehtineet tai halunneet auttaa. Elämässäni on ollut muutama tilanne, jolloin olen ollut melko heikoilla ja avun tarpeessa: kun isäni kuoli, kun nilkkani murtui massiivisesti ja leikattiin epäonnistuneesti sekä äskettäin kun muutin. 

Minua loukkasi syvästi, kun jotkut ystävistäni eivät reagoineet isäni kuolemaan millään tavoin. Vuosien jälkeen joku heistä sanoi, ettei tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa tai tehdä. Välinpitämättömyys on surun hetkellä se pahin vaihtoehto. En kaivannut imeliä lohtulauseita, mutta ihan vaikka lyhyt kortti, tekstiviesti tai sähköposti olisi riittänyt. Jos ei sellaiseen löydä yhtään sanaa, on mielestäni elänyt aika pelottavan pinnallisen elämän.

Isäni haudattiin nopeasti kuoleman jälkeen ja monen työkaverin ja ystävän kohdalla se taisi olla "case closed", hauta luotu umpeen ja asian voi unohtaa. Olisin kaivannut yksinkertaista kysymystä: "Mitä sinulle kuuluu, kuinka jaksat?". Onneksi työpaikallani oli silloin yksi henkilö, joka piti minut henkisesti pystyssä, jutteli ja pyysi syömään. Mutta jos olisin etukäteen tehnyt listaa "arkunkantajistani", en olisi ikinä osannut arvata, että juuri tämä ihminen oli yksi heistä. Yllätyin myös, miten jotkut puolitutut tulivat tuossa tilanteessa hyvinkin lähelle, kun taas jotkut läheisistä ystävistäni vetäytyivät kauemmas.

Olen myös havainnut ilmiön, että moni on ystäväsi ja "arkunkantajasi" silloin, kun asiat menevät hyvin. On ihmisiä, jotka tulevat mielellään luokseni kylään ja haluavat juhlimaan tai matkalle kanssani, mutta sitten kun minulla on huolia ja surua, he ottavat etäisyyttä. En ole varma, onko oikea arkunkantaja sellainen, joka on lähelläsi vain silloin, kun kaikki sujuu ja on kevyttä?