Arkunkantajat

Äitini sanoo usein, että jokaisella ihmisellä tulee olla arkunkantajat, vähintään kuusi läheistä ystävää, jotka kantavat sinua ja huoliesi arkkua jo tässä elämässä. En oikein tiedä, vieläkö oikeita arkunkantajia on, käsittääkseni nykyisin suurin osa hautauksista tapahtuu polttohautauksina tai arkku kuljetetaan vaunulla haudalle. Mutta onhan se ollut aikoinaan hyvin kaunis tapa: lähiomaiset ja lähimmät ystävät kantamassa arkkua kantoliinoilla, saattamassa viimeiselle matkalle. Äitini tarkoittaa kuitenkin arkunkantajilla niitä ihmisiä, joihin voit luottaa eläessäsi ja joilta saat apua tarvittaessa. Hänellä on aivan selkeästi tämä ystäväpiiri, joita hän kutsuukin humoristisesti arkunkantajikseen.

Aloin miettiä samaa omalta kohdaltani, enkä ole aivan varma, ketkä kantavat arkkuani juuri nyt. Tiedän olevani huono pyytämään apua ja yritän pärjätä kaikista asioista omin voimin. Joskus olen pakottanut itseni pyytämään apua ja joutunut yllättymään, että ne ihmiset, joiden luulin olevan ystäviäni, eivät ehtineet tai halunneet auttaa. Elämässäni on ollut muutama tilanne, jolloin olen ollut melko heikoilla ja avun tarpeessa: kun isäni kuoli, kun nilkkani murtui massiivisesti ja leikattiin epäonnistuneesti sekä äskettäin kun muutin. 

Minua loukkasi syvästi, kun jotkut ystävistäni eivät reagoineet isäni kuolemaan millään tavoin. Vuosien jälkeen joku heistä sanoi, ettei tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa tai tehdä. Välinpitämättömyys on surun hetkellä se pahin vaihtoehto. En kaivannut imeliä lohtulauseita, mutta ihan vaikka lyhyt kortti, tekstiviesti tai sähköposti olisi riittänyt. Jos ei sellaiseen löydä yhtään sanaa, on mielestäni elänyt aika pelottavan pinnallisen elämän.

Isäni haudattiin nopeasti kuoleman jälkeen ja monen työkaverin ja ystävän kohdalla se taisi olla "case closed", hauta luotu umpeen ja asian voi unohtaa. Olisin kaivannut yksinkertaista kysymystä: "Mitä sinulle kuuluu, kuinka jaksat?". Onneksi työpaikallani oli silloin yksi henkilö, joka piti minut henkisesti pystyssä, jutteli ja pyysi syömään. Mutta jos olisin etukäteen tehnyt listaa "arkunkantajistani", en olisi ikinä osannut arvata, että juuri tämä ihminen oli yksi heistä. Yllätyin myös, miten jotkut puolitutut tulivat tuossa tilanteessa hyvinkin lähelle, kun taas jotkut läheisistä ystävistäni vetäytyivät kauemmas.

Olen myös havainnut ilmiön, että moni on ystäväsi ja "arkunkantajasi" silloin, kun asiat menevät hyvin. On ihmisiä, jotka tulevat mielellään luokseni kylään ja haluavat juhlimaan tai matkalle kanssani, mutta sitten kun minulla on huolia ja surua, he ottavat etäisyyttä. En ole varma, onko oikea arkunkantaja sellainen, joka on lähelläsi vain silloin, kun kaikki sujuu ja on kevyttä?

Minun kaupunkini: Firenze

Kävin ensimmäisen kerran Firenzessä parikymppisenä tätini kanssa. Olin jo aloittanut italiankielen opiskelun muiden opintojeni ohella Teknillisessä korkeakoulussa ja syy siihen oli Paolo ja Vittorio Tavianin ohjaama elokuva Kaos, joka iski nuoreen mieleeni kuin sirpalekranaatti. Italia on maailman kaunein kieli ja haluan oppia puhumaan sitä! Myöhemmin vietin yhden kesäkuukauden Perugian yliopistossa opiskellen italiaa ja matkustin useammassa kaupungissa, mm. Orvietossa, Bolognassa, Veronassa, Roomassa, Barissa... Firenze on silti yli kaiken.

Tämän vuoden helmikuussa matkustin yksin Firenzeen juhlistamaan syntymäpäiviäni. Rakas tätini oli kuollut kuukautta aiemmin ja jollain tapaa tämä matka oli myös minun tapani tehdä surutyötä. Olin myös murtanut ranteeni hiihtoladulla erittäin pahasti vain pari viikkoa ennen matkaani: se murtui kolmesta kohdasta vaikeasti ja piti leikata. Leikkaus oli kuulemma vaativa, mutta sain kuitenkin käsikirurgilta luvan lähteä matkalle sillä ehdolla, että matkaan ei sisältyisi urheilua, ainoastaan proseccoa. Licence to drink!

Helmikuun loppu oli Suomessa kostean kolea, mutta Firenzessä oli jo kevättä ilmassa. Ihmiset istuivat katukahviloissa ja iltapäivän auringossa saattoi kulkea ilman takkia. Kuinka ihanalta tuntuikaan olla siellä kauniiden rakennusten ja taideteosten keskellä ja puhua muutamia sanoja italiaa, tulla ymmärretyksi ja saada kuningatarkohtelua! Olen aiemminkin huomannut, että yksin matkustavaa kohdellaan usein erittäin huomaavaisesti ja hyvin. Italiassa olen havainnut, että kun aloittaa keskustelun italiaksi, voi hetken kuluttua jatkaa englanniksi, mutta saa siitä huolimatta ystävällisempää kohtelua kuin pelkällä englannin (tai saksan) kielellä. Eräässä pizzeriassa oli hieno kokemus, kun olin maksanut laskun ja puin hitaasti takin päälleni (murtuneen ranteeni kanssa kaikki toimi hitaasti), niin tarjoilija jäi seisomaan sivummalle ja seurasi koko ajan minua sivusilmällä. Kun nousin pöydästä ja lähdin kohti ulko-ovea, hän syöksyi avaamaan oven minulle, piti ovea auki ja toivotti hyvää illan jatkoa. En muista kohdanneeni Suomessa noin huomaavaista palvelua, yleensä tarjoilija häviää kokonaan maksun saatuaan.

                      Syntymäpäivän juhlintaa upeissa puitteissa ja ulkoterassilla helmikuussa

Firenzessä ehdoton suosikkipaikkani on Museo di San Marco, joka sijaitsee Pyhän Markuksen kirkon ja luostarin yhteydessä. Taidemuseo esittelee erityisesti Fra Angelicon teoksia sekä pienempiä freskoja. Museossa on muidenkin taiteilijoiden maalauksia, samoin kuin sellejä, joissa kirkonmiehet aikoinaan asuivat. Henkäisin ääneen nähdessäni tämän teoksen ja kuulin myös mielessäni tätini ihastuneen huokauksen. Tämä oli "meidän maalauksemme":

 L'Annuciazione (Fra Angelico)

Arno-joen ylittävä silta Ponte Vecchio on myös mieluisa paikka. Se on Firenzen vanhin silta ja ainoa, jota ei räjäytetty toisen maailmansodan aikana. Joen vartta kävellessäni päädyin kukkulalle, jossa on upea hautausmaa Il cimitero delle Porte Sante. Jotkut haudat ovat kuin kappeleita!

                                                                      Ponte Vecchio

                    

Il cimitero delle Porte Sante

Sattumalta kuljin iltapimeällä Accademia di belle arti di Firenze -gallerian ohitse noin puoli tuntia ennen sulkemisaikaa. Normaalisti sinne on valtavat jonot, mutta nyt pääsin kulkemaan suoraan sisään. Ja siinähän se oli: Michelangelon alkuperäinen David-patsas, joka valmistui vuonna 1504. Monet taideopiskelijat istuivat veistoksen läheisyydessä luonnostellen sitä vihkoihinsa. Patsaan kaikki mittasuhteet eivät ole luonnonmukaisia: pää ja ylävartalo ovat suhteellisesti suurempia kuin alavartalo, sillä veistosta oli tarkoitus katsella alaviistosta ja etäältä. Mielenkiintoista, että Unescon arvion mukaan 60 prosenttia maailman taideaarteista on Italiassa ja noin puolet niistä Firenzessä! 

                                                Michelangelon David (alkuperäinen)

Tein päiväretken bussilla etruskikaupunki Fiesoleen, joka on noin 10 km päässä Firenzestä kukkulalla. Kaunis pieni vanha kaupunki, jossa oli markkinat juuri sinä päivänä. Oli taas viehättävää huomata selviytyvänsä italian kielellä.

Tarpeetonta kai mainita, etten harrasta shoppailua, enkä halua pilata ulkomaanmatkoja kaupoissa! Se on mielestäni täyttä ajan hukkaa. Jos olen niin upeassa taidekaupungissa kuin Firenze, haluan ehdottomasti nauttia taiteesta. Toivottavasti pääsen sinne pian taas uudelleen.

Tulis onni ja olis tunnin

Olen pohtinut onnellisuuden käsitettä vuosikausia. Se on minua kiehtova mysteeri, jonka olemusta en vieläkään osaa jäsennellä itselleni selkeästi. Onko onni pysyvää vai hetkellinen olotila? Kun aiheen ottaa puheeksi muiden ihmisten kanssa, hyvin moni liittää onnen "omistamiseen": olen onnellinen, kun minulla on asunto/auto/työpaikka/perhe/parisuhde/kesämökki/lemmikkieläin. Koska itseni kehittäminen kiinnostaa minua, olen käynyt lukuisia elämänhallinnan kursseja, mukaan lukien aarrekarttavalmennuksen sekä unelmakirjoittamisen kurssin. Aarrekartassa ja unelmissa minua arveluttaa se, että usein nekin liittyvät omistamiseen tai muutokseen, joka tuo mukanaan enemmän tai paremmin. Tyypillinen unelma on uusi työpaikka, joka on aina parempi kuin entinen työpaikka. Tyypillinen unelma on usein lapsen saaminen, koiran ostaminen tai auton vaihtaminen. Enemmän kuin ennen – sekö on tie onneen? Aarrekarttavalmennuksessa mietin kerran vakavasti, voisinko tehdä tyhjän aarrekartan. En haluaisi mitään lisää, vaan mieluummin vähemmän.

En muista kenen sanoma tämä on, mutta muistan kuulleeni tai lukeneeni, että ihmisen kaikki ongelmat kiteytyvät kahteen luokkaan: joko halutaan jotain lisää tai pelätään jonkin menettämistä. Esimerkiksi itse pelkään menettäväni minulle rakkaita lähiomaisia, oman terveyteni ja työpaikkani (sekä sitä kautta ihanan kotini, jonka ylläpitämiseksi minun on tietenkin pakko saada palkkatuloja). Toivon saavani lisää: haluaisin löytää hyvän parisuhteen ja kiehtovan työpaikan. Sekä pelkoni että toiveeni aiheuttavat minulle ahdistusta ja huolta. Olisin täysin vapaa – ja onnellinen – jos en pelkäisi minkään menetystä enkä toivoisi mitään lisää.

Gretchen Rubin on kirjoittanut kirjan Onnellisuusprojekti, jossa varsin perusteellisesti pureudutaan onnellisuuden käsitteeseen. Tämä ei ole mikään pintapuolinen vaaleanpunainen "nami-nami"-hörhökirja, jollaisiksi monet positiivisen ajattelun kirjat valitettavasti usein leimataan. Gretchen Rubin on juristi ja hän on tutkinut aihetta tieteellisesti, paneutuen erittäin laajasti kirjallisuuteen, uskontoihin, filosofioihin ja terapiamenetelmiin. Minusta tämä kirja on hieno, sellainen, jonka ottaisin mukaan autiolle saarelle. Tiedän kyllä, että löytyy kyynikoita, jotka kritisoivat sitä pelkästään siksi, että sen on kirjoittanut amerikkalainen. Eräs tuttavani töksäytti kerran: "Miksi meidän pitäisi muka olla positiivisia? Olemme suomalaisia! Suomalainen ei ole luonteeltaan positiivinen." Toivon hänen olevan väärässä, vaikka harmillisen paljon valittavia mökönaamoja ja latistuksen mankeleita Suomessa asuukin. Jokainen meistähän tuntee sen ihmistyypin, jolla on aina naama nurinpäin, heitä kyllä löytyy joka työpaikalta ja kaveripiiristä.

Olen myös kirjoittanut kiitollisuuspäiväkirjaa, jota kutsun onnellisuuspäiväkirjaksi. Siitäkin kuulin kommentin, että kyllähän ihminen tietää kirjoittamattakin, onko onnellinen vai ei. Ellei tiedä, niin ei siihen päiväkirjat auta. Olen tästä eri mieltä. Uskon vakaasti siihen, että omat ajatukset vaikuttavat omiin tunteisiin ja sitä kautta tekemisiin ja sanomisiin – sekä sanomatta jättämisiin. Minulla on täysi vapaus valita omat ajatukseni. Voin suhtautua myönteisesti ja yrittää nähdä kaikessa positiivisen, humoristisen puolen – tai voin valittaa ja latistaa. Kuinka helppoa onkaan mennä mukaan valittamiseen! Sen jälkitila on kuin olisi saanut annoksen myrkkyä. Pyrin aktiivisesti eroon myrkyllisistä ihmissuhteista, enkä pidä valittajia millään tavoin kiehtovina persoonina.

Onnellisuutta pohdin yhä edelleen. Kyllä siihen liittyy luonto ja eläimet, metsä, meri, linnut, oravat, hevoset, tähdet, ruusut, kuu, revontulet, auringonnousu ja -lasku, hikoilu, liikkuminen, nauraminen, väsyminen, musiikki... Jatkan pohdintaa.

Ratsastuslomalla Irlannissa kesällä 1998

torstai 18.6.1998

Aamupäivällä vielä viimeiset kiireiset pakkaa­miset matkaa varten. Alkukesä oli ollut satei­nen ja ratsastussaappaat eivät tahtoneet mil­lään kuivua sisäpuolelta, vaikka niitä kuinka kuivatteli föö­nillä. Taksissa lento­kentälle alkoi tulla ensim­­mäistä kertaa olo loman alkami­sesta. Nyt men­nään – tätä on suunniteltu jo talvesta läh­tien!

Lentokentällä oli hyvin aikaa käydä ostoksilla ja istahtaa siiderilasin äärelle. Todella rauhal­lista – kukapa olisi lähdössä juhannuk­sena Suomesta minnekään! Juuri ennen konee­seen siirtymistä Sirpan kännykkä alkoi soida (tietysti työasioita!) ja sain suorastaan kiskoa hänet mukaan. Olimme vii­mei­set, jotka astui­vat sisälle koneeseen. Lento Dubliniin sujui häm­mäs­tyttävän nopeasti. Vie­res­säm­me istui nuori tyttö, joka oli menossa viikon­lopuksi Irlantiin ja juttelimme niin vilk­kaas­ti, että taka­namme istuvat alkoivat kiinnos­tua kes­kus­te­lustamme, sillä hekin olivat menossa ratsas­­tamaan Irlantiin.

Yllättäen Dublinissa ei satanut, vaan aurinko pais­toi kirkkaalta taivaalta ja kaikkialla oli vihreää – lentokenttäkin oli miltei kasvanut umpeen ruo­hosta. Ja yhtäkkiä olimmekin todella perillä ja kaikki tuntui kotoisalta ja viihtyisältä. Haimme matkatavarat ja vuokra-automme ja hetkessä olimmekin keskellä ilta­päivän pahinta ruuhkaa vieraassa maassa vieraalla autolla, jota ohjataan oikealta ja josta ei heti löydy pakkia.

Oli hiostavan kuuma ja pyörittelin käsissäni Dublinin karttaa sekä himmeätä faksia, jonka olin saanut Calliaghstownin Riding Centrestä, ensimmäi­sestä kohteestamme. Liikenne­ympy­röitä (round about) oli tämän tästäkin ja kesti hetken, ennenkuin oivalsimme, miten liikenne­ympyröistä kertovia liikennemerkkejä tulee lukea. Vastaan tulee yhden punnan tie­maksu, eikä pikkurahaa löytynytkään hetkes­sä. Matka Dublinista Rathcooleen oli vain noin 30 km, mutta se tuntui paljon pitem­mältä. Faksimme kehotti meitä käänty­mään M50-tieltä Poitin Stilin kohdalla ja kuvitte­lin koko ajan, että Poitin Stil on joku kylä, jonne on selvä tienristeys, kunnes havaitsimme suuren olkikattoisen majatalon, jonka seinäs­sä luki suurin kirjaimin Poitin Stil Pub. Siinä vaihees­sa olimme tietysti jo ajaneet risteyk­sen ohitse, mutta aloimme päästä jyvälle irlantilai­sesta liikennekulttuurista: tiet oli mer­ki­tty todella huonosti ja useinkaan paikan­nimiä ei mainittu ennen risteystä, vaan juuri risteyksen kohdalla. Ja joskus paikallisen pubin nimi on riittävä opastus!

Pienen pyörimisen jälkeen löysimme Calliaghs­townin ratsastuskeskukseen. Tie perille oli kapea ja mutkitteleva, ja kaiken lisäksi pienet paimenkoirat tekivät uhkaavia syöksyjä kohti autoamme. Olimme melko uupu­­neita jännityksestä, kun kiipesimme ulos autosta. Juuri silloin alkoi sataa tihuuttaa.

Katselimme ympärillemme: paikka vaikutti siistiltä; joka puolella lakaistiin. Hevosilla oli ikkunaluukulliset boksit, joista ne voivat kur­kis­­tella ulos. Täällä kun ei ole pakkasta tal­vella, niin tällaiset tallit ovat todella ihan­teel­lisia. Maneesin pohja vaikutti kivikovalta ja hevosten askeleet napsahtivat äänek­käästi, kun ne ravasivat maneesissa. Hiekka­pohja oli kuin kiveä!

Paikan omistaja rouva Grainne Sugars saapui meitä tervehtimään ja sovimme seu­raa­­van päivän ratsastustunneista. Meille oli varattu majoitus Hillbrookin bed&breakfast paikasta, joka sijaitsi muutaman kilometrin päässä. Lähdimme jälleen ajamaan kinttu­polkuja pitkin Hillbrookin, joka sijaitsi hie­nolla paikalla korkealla kukkulalla, josta näkyi merelle. Hillbrookin emäntä Liz Freeland oli yliystävällinen ja saimme heti kahvia, teetä ja voideltuja rusinapullan viipaleita. Jostain syystä maistui todella hyvältä! Meillä oli kummallakin omat huoneet, jotka tuntuivat lähes ylellisyydeltä verrattuna Eestin ratsas­tus­reissujen majoituksiin.

Olimme aika nuutuneita, mutta päätimme lähteä syömään läheiseen Poitin Stilin pubiin. Menomatkallamme lehmät kävelivät tyynen kiireettöminä keskellä tietä – tämä on nyt maaseutua! Poitin Stil osoittautui maineensa veroiseksi, mahtavaksi pubiksi, jota kelpaa kyllä käyttää tienviittanakin. Syötyämme olim­­me aivan kypsiä menemään nukku­maan.

perjantai 19.6.1998

Aamiaisella saimme todeta, että täällä syö­dään heti aamusta paljon: pekonia, munia, herkkusieniä, paahtoleipää, müsliä. Minulle olisivat hyvin riittäneet greipinlohkot ja kahvi.

Aurinko paistoi ja joka puolella oli todella vihreää ja täyteläistä. Puut kaareutuivat tien päälle pyöreäksi katoksi. Minua yllätti Irlannin mäki­syys, vihreitä kukkuloita ja vuoria, kukkivia pen­saita ja puiden kokoisia rhodo­dendroneja.

Ensimmäinen ratsastustuntimme oli kentällä, jossa meille hetkessä selvisi, mikä on homman nimi: meitä pidettiin lähes aloitte­lijoina! Olimme suorastaan hämmästyneitä, kun meidät laitettiin ratsastamaan osastossa ja laukkaamaan yksi­tellen ja auta armias, jos uskalsi mennä vaihta­maan suuntaa muulla tavalla kuin ratapituus­suuntaanleikkaa pis­tees­tä C pisteeseen L... Ratsastin todella laiskalla Sally-tammalla, jolla oli onneksi pehmeät askeleet, joten päätin men­nä ilman jalustimia. Sirpalla oli hieman reip­paamman tuntuinen Kilineck, mutta ei sekään mikään tykki ollut. Ennen tuntia jouduim­me alle­kirjoittamaan paperit, joissa vakuutimme ymmärtävämme, että "riding is a risky sport" ja jos meille tapahtuisi jotain, niin emme nostaisi syytettä Calliaghstownin ratsastus­keskusta vastaan. Samassa paperissa kysyt­tiin myös ratsas­tuskokemusta, mutta saim­me karvaasti kokea, ettei noilla pape­reilla ollut mitään merki­tystä. Kukaan ei luke­nut etu­käteen papereista, että olemme sen­tään jo useamman vuoden ratsastaneet sään­nöl­li­sesti ja jatkossa tuli vas­taan vielä kum­mal­lisempia kokemuksia.

Iltapäivällä menimme kahden tunnin maas­toon. Minulle annettiin Hector-niminen raudik­ko, joka vaikutti heti kättelyssä paljon eloi­sam­malta kuin Sally. Sirpalla puolestaan oli todella hyytyneen oloinen Indiana. Hevoset olivat hieman mutaisia, mutta eipä niitä juuri harjattu; satula selkään ja menoksi! Paine­limme ravia pitkin asfaltti­tietä, mikä tuntui oudolta, kun on tottunut ravaamaan ainoas­taan pehmeällä pohjalla. Asfalttitieltä läh­dim­me kuitenkin kapuamaan ylös vihreille  kukku­­loille. Aurinko paahtoi selkäpuolelle ja ainoat äänet olivat hevosten kavioiden kopse sekä koirien vaimea haukunta.

Olimme keskellä metsää, kun opettajamme Julie kysyi minulta, olemmeko koskaan laukanneet. Se niistä etu­käteen täytettävistä papereista! Vastasin, että olemmehan toki, minkä jälkeen lähdimmekin sitten painele­maan metsän halki niin, että kivet lentelivät. Hector meni todella lujaa, mutta oli sen verran täysijärkinen hevo­nen, että se kyllä katsoi eteensä. Seuraa­vaksi meillä oli nimit­täin vastassa laukkaaminen ala­mäkeen liuk­kaita mutkittelevia kinttupolkuja pitkin, joissa oli kantoja ja juuria. Vähän hirvitti, mutta ilmeisesti hevoset olivat tottuneet tällai­seen menoon. Hyppäsimme myös pieneh­köä maasto­esterataa ja Hector hyppäsi todella sujuvasti. Loppumatka tultiinkin sitten aika rauhallista tahtia. Ratsastuksen jälkeen poikke­simme jälleen Poitin Stilissä – paikka­kunnan parhaassa majatalossa. Totesimme samalla, että Rathcoolen Spar-kauppa oli aivan omaa luokkaansa: siellä myytiin ainakin neljää erilaista hevoslehteä!

Illalla kävimme tutustumassa Dubliniin, mutta olimme hieman pettyneitä – se oli melko mitäänsanomaton kaupunki. Parasta olivat mielestäni talojen värikkäät ovet; vierekkäin saattoi olla musteensininen ja aniliinin­punainen ovi ja hyvältä näytti! Kävimme pubi­kadulla Temple Barissa juomassa pari olutta (tummaa irlantilaistakin piti maistaa) ja muis­timme äkkiä, että tänään oli juhannus­aatto Suomessa.

Paluureitti Dublinin keskustasta Rathcooleen oli jo tutumpi kuin edellisenä päivänä, mutta meille sattui sellainen pieni takaisku, että vuokra-automme vasemmanpuoleinen peili särkyi, kun se osui pysäköityyn autoon. Perillä Hillbrookissa menimme Sirpan huo­nee­seen juomaan salmaria ja ihmette­limme yläkerrasta kuuluvaa yskintää, joka ei lain­kaan tuntunut ihmisen ääneltä. Oliko Free­landeilla kenties papukaija yläkerrassa?

lauantai 20.6.1998

Lauantaiaamu valkeni yhtä säteilevänä kuin edellispäiväkin. Lähdimme jo varhain Calliagh­s­townin ratsastuskeskukseen, josta poimimme autoomme mukaan tytön, joka tulisi vetämään meille neljän tunnin maasto­vaelluksen. Ajoimme kiemurtelevaa vuoristo­tietä Wicklowiin, jossa maisemat alkoivat muuttua täyteläisen vihreistä hyvinkin karuik­si. Upea maa tämä Irlanti!

Perillä joukkoomme liittyi kaksi saksalais­naista, äiti ja tytär, jotka olivat viettäneet koko viikon vaelluksella ja yöpyivät aina eri koh­teis­sa. Haimme hevoset laitumelta ja minulle annettiin karvajalkainen cob-tamma Fergie; Sirpa puolestaan sai isokokoisen Arnien. Saksalaismamma ratsasti mustalla karva­jalalla ja tytär puolestaan hermostuneen näköisellä lämminverisellä. Ja sitten lähdim­me – läpi lammaslaitumien ylämäkeen. Ne olivat ihanat neljä tuntia: ihmisiä ei juuri näky­nyt, mutta lampaita kylläkin; aurinko porotti ja luonto näytti kauneimmat puolensa. Veren­pisaratkin kasvoivat kuin puut tien vieressä. Koko maa tuntui olevan yhtä suurta vihreätä laidunta, joka on aidattu kivi­muureilla. Ratsas­timme jyrkkiä nousuja ja välillä pysäh­dyim­me joelle juotta­maan hevo­sia. Fergie puuskutti välillä tosi pahas­ti ja jäi muista jälkeen. Noin kolmen tunnin jälkeen alkoi polviani särkeä niin paljon, että oli pakko irrottaa jalat jalus­timista ja nostaa ne satula­siipien eteen. Viimeinen tunti olikin aika tuskaa. Saavuimme Wicklow-vuorilta alas Glenda­­loughin ("kahden järven laakso") histo­rialli­­seen kylään, jossa turistien päät kääntyi­vät, kun hevoskulkueemme saapui.

Glendaloughissa meitä oli vastassa Calliagh­stownin ratsastuskeskuksen tuttu hevos­kuljetus­­auto, jonne lastasimme hevoset sen jälkeen, kun ne oli juotettu ja pesty. Ympäril­lämme pyöri äkäinen lauma hirvikärpäsen tapaisia itikoita. Pää­simme Sirpan kanssa hevoskuljetusauton kyydissä lähtö­paikkaam­me, jonne olimme jättä­neet auton aamulla. Vaihdoimme vaatteita ja joimme ainakin litran vettä kumpikin. Päätimme lähteä takaisin Glendaloughiin ja sattumalta tapasimme matka­­seurueeseemme kuuluneet sak­salais­naiset paikallisessa majatalossa. Taivas repesi rankkasateeseen, joten meillä ei ollut mitään kiirettä. Tosin pubin tarjoilijallakaan ei tuntunut olevan pienintäkään kiirettä: tila­simme sandwichit ja oluet, joita ei koskaan tullut. Jouduimme tilaamaan uudelleen, mutta ei se juuri haitannut: oli raukea olo neljän tunnin ratsastuksen jälkeen, sade rummutti katto­ikkunaan ja oli mukavaa vaihtaa mieli­piteitä irlantilaisesta ratsastus­kulttuu­rista saksa­laisten kanssa.

Sateen tauottua kävimme ihmettelemässä Glenda­loughin tornia ja ikivanhaa hautaus­maata, joka on kuitenkin yhä vielä käytössä. Lähdimme hiljalleen ajamaan takaisinpäin ja saimme jälleen kerran todeta, että kartta­merkin­nöissä ja tienviitoissa olisi vielä kohen­ta­misen varaa. Löysimme vihdoin takaisin Rath­cooleen, vaikka koukkasim­mekin Dub­linin laita-alueiden kautta. "Kotona" Hill­brookissa pohdim­me hetken yskivän papu­­kaijan mysteeriä ja menimme jälleen ajoissa nukkumaan.

sunnuntai 21.6.1998

Sunnuntaiaamuksi olimme sopineet este­tunnin Calliaghstowniin. Odotukset olivat kor­kealla, sillä Irlanti ei ole mikään suuri koulu­ratsastusmaa, vaan selvästikin maasto- ja esteratsastus ovat vahvuuksia. Minulla oli jälleen Hector, sama jolla menin perjantaina maastossa. Sirpa puolestaan sai Kilineckin, jonka piti olla "great jumping horse".

Tunti oli meille kyllä aikamoinen pettymys. Opettajamme oli niin kiukkuinen, että jouduin kysymään Sirpalta, onko hän varmasti sama henkilö kuin perjantaina. Oli kyllä, mutta varsin pahantuulisena. Esteratsastukseen tuntuivat pätevän samat ihmeelliset säännöt kuin koulutunneillekin: kun yksi hyppäsi, muiden piti seistä uralla. Hector oli hyvin kevyt, jopa kuuma ja sillä tuntui olevan hyppykapasiteettia enemmänkin. Itse olin hieman jäljessä hypyissä, joten ei mennyt aivan nappiin. Sirpa puolestaan sai pyyhkeitä käytettyään raippaa tahmeanoloiselle Kilineckille – "don't hit him!", vaikka se oli meikäläisten oppien mukaan juuri oikein tehty.

Grainne Sugars tarjosi meille vielä kahden tunnin maastoa iltapäiväksi, mutta totesimme, että tämä on nyt nähty ja lähdimme Hillbrookiin suihkuun, vaihdoimme vaatteet ja hyppäsimme autoon. Ajoimme Enniskerryn pikkukaupunkiin Powerscourtin 90-metriselle vesiputouk­selle, joka oli todella upea näky sateesta huolimatta. Kävimme myös tutustu­massa Powerscourtin Housen puutarhaan, jonka kukkaloiston nähtyämme olimme yhtä mieltä siitä, että Wicklow on Irlannin puu­tarha.

Paluumatkamme kiemurteli vuorten läpi. Kävimme vielä syömässä Johnny Fox's pubissa, jonne on ehdottomasti Irlannin parhaim­mat tienviitat. Söimme seafoodia, kuinkas muuten, ja hämmästelimme paikan viihtyisyyttä. Turhaan ei ollut tienviittoja joka mutkassa.

Loppuillasta olisimme halunneet jäätelö­annokset "kotikuppilastamme" Poitin Stilistä, mutta niitä ei tarjoiltu meille – "this is a restaurant" ja olimme hieman pettyneitä. Hillbrookiin oli majoittunut joukko amerikka­laisia, joiden kitaransoitto kuului huoneeseeni myöhään yöhön asti.

maanantai 22.6.1998

Aamulla teimme lähtöä Hillbrookista ja samalla selvisi syy "yskivään papukaijaan". Vuokraemäntämme Liz Freelandin vanhin poika oli sairastunut keuhkokuumeeseen ja yski yläkerrassa. Esitimme pahoittelumme ja toivoim­me samalla salaa, ettei kukaan ollut kuullut, kun olimme matkineet yskivän papu­kaijan ääntä.

Tuntui hyvältä lähteä ja vaihtaa maisemaa. Dublin oli nähty, Calliaghstown Riding Centre oli nähty ja Hillbrookin viehättävä bed&­breakfast oli nähty. Lähdimme ajamaan etelärannikolle Kilkennyn kautta. Kartan­lukukin alkoi tuntua inhimilliseltä tehtävältä, kun tiet muuttuivat suuremmiksi ja selkeäm­miksi. Otin tavoitteeksi "nollavirhepäivän" eli ei yhtään virhettä kartan­lukemisessa. No, tavoite taisi toteutua matkamme toiseksi viimeisenä päivänä. Sirpa kyllä hoiteli ajamisen suve­reenisti.

Kilkenny oli mukava vanha kaupunki. Käytiin linnassa ja muutamassa käsityöläiskaupassa. Kaupoissa oli paljon villavaatteita, lasiesineitä ja sen sellaisia. Aika pian havaittiin, että monissa kaupoissa oli ihan samat rihkamavalikoimat. Jossain vaiheessa aloimme kutsua niitä "paikallisiksi Tiimareiksi".

Iltapäivällä tulimme lähelle rannikkoa Wexfordin tuntumaan. Aivan Rosslaren sata­man läheisyy­dessä oli seuraava yöpymis­paikkamme: vanha linna Killiane Castle. Linnan lattiat natisivat, mutta oli todella viehättävää. Kävimme hiekka­rannalla kävele­mässä ja keräämässä simpukan­kuoria – tosin vettä tihuutti ja lämpötila oli 14 astetta. Aallot kuohusivat ja satamaan saapui autolautta; saatoin melkein kuvitella paikan 30 asteen helteessä. Menimme läheiseen ravin­tolaan syömään seafoodia ja juomaan Chablista. Illalla ikivanhassa linnassamme luimme hevos­­­lehtiä, katsoimme televisiota ja palelimme!

tiistai 23.6.1998

Aamulla lähdimme ostoksille Wexfordiin. Satoi jälleen ja saimme pettymykseksemme todeta, että paikalliset ratsastustarvikekaupat eivät olleet kovin kummoisia. Suomessa on laajem­mat valikoimat! Olisin mielelläni osta­nut uudet ratsastushousut, mutta eipä hyviä sellaisia tullut vastaan. Kaiken muun lisäksi saimme parkki­sakot, joten mieliala ei ollut kauhean korkealla, kun ajoimme kohti seuraa­vaa ratsastus­paik­kaam­me Ballingale Farmia.

Pienten kurvailujen jälkeen löysimme perille. Olin etukäteen varannut meille estetunnin, joten pettymys oli jälleen suuri, kun huoma­simme, että meidän kanssamme samalle tunnille oli tulossa kaksi muuta ratsastajaa, jotka olivat luvalla sanoen aivan eri tasoa kuin me olimme. Ja jälleen täytimme kupongit, jossa vakuutimme, ettemme nosta syytettä tätä ratsastuskoulua vastaan, vaikka kävisi miten... Sain kyllä ratsukseni aivan upean Harold-kimon, joka on varmaan yksi parhaista hevosista, joilla olen koskaan ratsastanut. Sillä oli todella valtavat liikkeet ja muutenkin se oli pehmeä ja hieno. Sirpa ratsasti mustalla Bonniella. Hyppä­simme kylläkin, mutta eipä siinä ollut kehumista. Ne kaksi muuta ratsastajaa mei­dän tunnillamme eivät olleet koskaan aiem­min hypänneet, joten se siitä. Opettaja oli kyllä yliystävällinen ja saimme mennä yksi­tellen pientä ristikkoa, mutta en saanut Haroldin askelia sopimaan millään. Lopulta vaihdoimme Sirpan kanssa hevosta ja hyppäsin Bonniella kerran ihan kohtuullisesti.

Kävimme ratsastuksen jälkeen oluella pikku­pubissa Taghmonissa. Televisiossa pauhasi­vat jalkapallon MM-kisat ja Sirpa oli huolis­saan, miten automme käy – varastaako joku sen... Paikka oli kieltämättä oma­laatuinen, mutta kuka käy Suomessa pubissa arki-iltapäivänä kello kolmelta? Samanlaiset, hieman omalaatuiset henkilöt todennäköisimmin.

Ajoimme vielä katsomaan läheisen Horetown Housen ratsastustallia Foulksmillsissä. Jälleen mukavannäköinen kivitalli, jossa hevo­set kurkkivat ikkunoistaan ulos. Lehmät laitumella herättivät myös mielenkiintomme, varsinkin kun saimme yhden lehmän nosta­maan laukan. Sen jälkeen yritimme kovasti saada muitakin lehmiä laukkaamaan, mutta tuloksetta.

Illalla palelimme jälleen linnassamme!

keskiviikko 24.6.1998

Aamulla lähdimme ajamaan etelärannikolta kohti länttä. Sää parani koko ajan matkan varrella. Pysähdyimme ihanaan vanhaan  pikku­­kaupunkiin nimeltä Kinsale – täällä oli todella käytetty luovuutta talojen maalauk­sessa; vierekkäin pastellinsävyisiä, kirkkaan­keltaisia, sinisiä taloja – aivan ihanaa!

Iltapäivällä saavuimme Bantryyn, jossa yövyimme vuoden 1740 kartanossa Bantry Housessa. Heti oli juhlava olo, kun "hovi­mestari" kantoi laukut yläkertaan! Syvän­sininen merenlahti kimalteli aivan linnan vieressä. Illalla pyörähdimme kylän keskus­tassa ja sattumalta osuimme paikkakunnan parhaaseen ravintolaan, jossa söimme iki­muistoisen seafood-aterian (piti oikein ottaa valokuva siitä).

Nukuin todella hyvin Bantry Housessa – kerrankin ei ollut kylmä, "papukaijat" eivät yski­neet eivätkä amerikkalaiset soittaneet kitaraa!

torstai 25.6.1998

Aamiainen hämmästytti jälleen: kuinka irlantilaiset eivät kärsi paino-ongelmista, jos aamulla syödään näin paljon? Ajoimme kohti Shannonia aivan upean maisemareitin Ring of Kerryn kautta. Tiet olivat kapeita ja mutkaisia; välillä iski ukkoskuuro päälle. Onko mitään upeampaa kuin karu irlan­ti­lainen vuoris­­to­­maisema lampaineen?

Seuraava majapaikkamme oli Cahergal Farm House, maalaistalo pienessä kylässä nimeltä Newmarket-on-Fergus lähellä Shannonia. Emäntä oli reippaan ja maanläheisen oloinen, ja hänestä jo näkyi päälle irlantilaiset aamiaisetkin. Hämmästelimme, kun meille oli luvattu ratsas­tusta­kin, mutta saimme pian todeta, että maatilalla oli omia hevosia. Hevosten taso ei ollut mikään kovin kum­moi­nen: Sirpa sai kohtuullisen normaalin oloisen Gingerin, mutta minulle jäi erittäin iso­kokoinen ja täysin hyytynyt hevonen, joka ei liikkunut eteen eikä taakse. Pyörimme aluksi savisella kentällä ja kymmenen hikisen minuutin jälkeen olin aivan kypsä. Lähdimme kuitenkin pellolle, jossa hevoset liikkuivat hieman pirteämmin. Laukata emme kuiten­kaan saaneet, sillä nurmikko oli liukas satei­den jälkeen. Tunsin itseni huippu­ratsas­tajaksi kierrettyäni kehää maailman laiskimmalla hevosella. No, jutustelimme maalaistalon pojan kanssa, joka kertoi opiskelu­suun­ni­telmistaan ja vaikutti muutenkin mukavalta.

Illalla kävimme syömässä paikallisessa pubissa, jota maalaistalomme emäntä suositteli. Oli ihan mukavaa, vaikka jaksoim­me edelleenkin häm­mäs­tellä lasagnen kanssa tarjottuja ranskalaisia perunoita. Takaisin palattuamme jäin olo­huo­nee­seen katsomaan jalkapallon MM-kisoja ja huoma­sin yhtäkkiä takan päällä valokuvan, jossa maatalomme isäntä istui suuren hevosen selässä, joka muistutti aivan pilkulleen sitä hevosta, jolla olin iltapäivällä kiertänyt kehää takapihalla! Kuvan alareunassa oli vuosiluku 1972. Joko hevonen oli noin 30-vuotias muinaismuisto tai sitten kuvassa komeili sen isä tai emä… hämärästi päädyin ensimmäi­seen vaihto­ehtoon.

perjantai 26.6.1998

Nousimme jälleen varhain ja lähdimme aja­maan kohti Connemaraa. Aivan alku­matkasta lähellä Shannonia näimme tien vieressä kyltin "Clare Equestrian Centre" ja päätimme käydä vilkaise­massa paikkaa. Kello ei ollut vielä edes yhdek­sää; ratsastus­keskuksen portit olivat yhä kiinni ja maito­pullot portin pielessä.

Menimme kuitenkin päättäväisesti sisälle ja hetken päästä paikan omistaja saapui talosta tukka pystyssä kysyen, halusimmeko rat­sastaa. Toki olisimme halunneet ratsastaa, mutta ikävä kyllä ei ollut aikaa, sillä olimme varanneet ilta­päiväksi maastoratsastuksen Connemarassa ja sinne oli vielä ajomatkaa. Meille kuitenkin järjestettiin tutustumiskierros Claressa ja olimme aivan vakuuttuneita, että tässä olisi ollut huippupaikka!

Claressa oli erikseen kilpahevostalli, jossa pidettiin omistajan hienoja estehevosia. Hän kilpaili kansainvälisellä tasolla (valitettavasti nimi ei tullut selville). Ratsastuskoulussa oli hieno maneesi, jonka seinää koristi uljas maalaus laukkaavista hevosista. Tutustuim­me myös aitoihin Connemara-poneihin.

Jatkoimme kuitenkin ajomatkaa ja saavuim­me Congiin. Hyvin pian saimme huomata, että pikkukaupunki paistatteli John Waynen elokuvalla "Quiet Man's Village", joka oli kuvattu täällä. Joka kauppa tarjosi krääsää tuohon elokuvaan liittyen. Ehdoton nähtävyys paikkakunnalla oli Ashfordin linna, jossa Englannin kuninkaallisilla on tapana viettää lomia ja jossa Martti Ahtisaarikin on yöpynyt. Ja tietysti iki-ihana Brad Pitt… Linna näytti ulospäin juuri niin mahti­ponti­selta, ettei sinne arvannut mennä sisälle ratsastushousuissa. Olin varannut meille kahden tunnin maasto­ratsastuksen Ashford Equestrian Centressä ja tallin omistaja, punapartainen Tim Clesham, oli mukavan rennonoloinen; aivan toista maata kuin tiukkapipoinen Grainne Sugars Calliaghs­townissa.

Yllätykseksemme tallilla oli ruotsalaistyttö Jessica, joka vei meidät maastoon. Olipas mukavaa vaihtaa skandinaavisia komment­teja irlantilaisista ja heidän hevos­kulttuu­ristaan! Tämä oli muuten ainoa paikka, jossa emme joutuneet allekirjoittamaan "riding is a risky sport" -kuponkeja. Ratsastin suuri­kokoisella Drummerilla, joka oli käynnissä hieman hidas, mutta laukassa askel venyi matkaavoittavaksi ja pääni hipoi puiden oksia, niin korkealla istuin! Meillä oli mukava maasto­­­lenkki, vaikka muta lensikin ja Drummer pukitteli pariin otteeseen. Sirpalla oli raudikko, joka oli Drummeria pienempi ja vikkelämpi. Jessica näytti meille nähtä­vyyksiä, vanhoja raunioita ja joen­silmäk­keen, johon tarun mukaan oli hukuttau­tunut nuori­pari, joka ei vanhem­piensa vastustuk­sesta saanut mennä naimisiin. Hukuttuaan he muuttuivat valkoisiksi lohiksi ja koko joki täyttyi lohikaloista, jotka olivat tuon paris­kunnan jälke­läisiä. Muistin samalla, että olin syönyt päivällä savustettua lohta Congin kylä­kuppi­lassa.

Ratsastuksen jälkeen ajoimme yöpymispaik­kaam­me, Villa Pio -nimiseen bed&­break­fastiin. Talon emäntä hieman nyrpisti nenään­sä avates­saan oven meille: olimme yltäpäältä mudassa ja varmasti hevosen haju leijaili ympärillämme. Villa Pio olikin aivan toista maata kuin edellisyön maalaistalomme; täällä oli niin siistiä ja steriiliä, että jopa minä tunsin ahdistuvani.

Illalla piipahdimme muutaman kilometrin pääs­sä olevassa pubissa, jossa olimme taa­tusti ainoat ulkomaalaiset. Täällä oli paljon enemmän irlanti­lais­tunnelmaa kuin yhdessä­kään Dublinin pubis­sa. Ja kaikki suomalaiset matkaavat vain Dubliniin... Samalla tuli mie­leen ne saksalais­naiset, jotka tapasimme alkumatkasta Wick­lowis­sa. Heillä oli ollut tosi yksipuolinen matka, kun he olivat olleet koko ajan samoissa maisemissa. Vihreän saaren kiertäminen oli ollut hyvä idea!

lauantai 27.6.1998

Aamukymmeneltä jälleen maastoratsastus Ashfordissa. Vilkaisimme linnaa ulkopuolelta ja otimme siitä valokuvia. Tänne jos pääsisi viettä­mään hääyötä? No, itse asiassa paikka ei ollut aivan minun makuuni jostain syystä, eikä häitäkään tiedossa.

Samat hevoset jälleen – itse asiassa olin jo hyvin mieltynyt suureen ja muhkeaan Drummeriin, enkä olisi halunnut vaihtaa sitä. Sirpa olisi mielellään lähtenyt maastoeste­radalle, mutta minua ei kerta kaikkiaan huvitta­nut, kun metsässä oli niin liukasta ja Drummerin eiliset isot pukit kaihersivat mielessä, vaikka eihän hevonen yleensä este­radalla pukita. Punaparta Tim Clesham oli sitä mieltä, että mutaiselle esteradalle voi hyvinkin lähteä; hevosella on neljä jalkaa ja kyllä se itse huolehtii tasapainostaan. Jutte­limme ketunmetsästyk­sestä, joka oli Timille henki ja elämä. Jessica puolestaan oli koulu­ratsastaja ja moni irlanti­lainen sanoi hänelle, että siinä menee hyvä ratsastaja hukkaan!

Lähdimme tavalliseen maastoon. Aurinko paistoi ja oli aivan upea lauantaiaamu. Onko mitään ihanampaa tapaa viettää varhaista lauantai­aamua kuin laukkaamalla vihreässä metsässä? Jessica näytti meille talon, jossa hän asuu sekä toisen talon, jossa oli kuvattu filmiä "Quiet Man's Village". Ratsastimme myös laitumen ohitse, jossa Jessican nuori conne­mara­ponitamma käyskenteli. Se oli todella kaunis kimo. Eräällä pitkällä suoralla Drummer heitti todella iloiset pukit, mutta Jessican mukaan se tekee niin ainoastaan ollessaan hyvällä tuulella ja että minä olin kuulemma mieluinen ratsastaja sille. No, kiva kuulla. Mentiin lopuksi sokkeloisen hakkuu­alueen läpi ja hevoset rämpivät oksien ja puun­runkojen seassa. Jessica totesi, että kään­nytään ympäri ja laukataan takaisin. Luulin sen olevan hyväkin vitsi, sillä eihän sellaisessa risukossa voinut laukata. Oli kuitenkin tarkoitus laukata loiva ylämäki risukko­­alueelta poispäin. En saanut Drummeria käännettyä ympäri, kun se tajusi, että muut hevoset lähtevät laukkaamaan ja se alkoi stepata paikoillaan ja heittää taka­päätään. "No mene nyt", huusin sille ja siinä samassa Drummer ampaisi kuin tykinkuula muiden perään. Välimatkaa oli kertynyt varmaan­­kin jo 50 metriä ja minua vietiin! Emme todellakaan laukanneet läpi lätäköiden kuten muut, vaan Drummer päätti hypätä ne. Jälkeenpäin vähän nauratti, mutta sillä hetkellä oli kalpea olo.

Ratsastuksen jälkeen lähdimme ajamaan Connemaran pääkaupunkiin Clifdeniin, karuun 900 asukkaan kaupunkiin Atlantin rannalla. Yllättäen löysimme eräästä kau­pasta vihreät baskerit, joihin oli ommeltu kiinni punaiset hiukset. Tämä "irlantilais­peruukki" kirvotti hyvät naurut ja pakkohan ne oli ostaa.

Palasimme Congiin ja istahdimme pubin ulkoterassille, johon ilta-aurinko paahtoi miltei tukalasti. Paikalliset koirat kulkivat vapaasti kaduilla – täällä ei koiria ulkoitettu kuten Suomessa, eikä hevosia putsattu ja puunattu kuten Suomessa. Ehkä hieman luonnon­läheisempi suhtautuminen eläimiin. Terassilla juttusillemme tuli hieman päihdyksissä oleva nainen, jolla small talkia irtosi pohjois­irlantilaisella murteella siihen tahtiin, että sai oikein keskittyä ymmärtääkseen kaiken. Sekin nyt selvisi, että Congin kylä tarjosi kulissit elokuvalle "Quiet Man's Village" vuonna 1952 (eipä ihme, ettei elokuva tuntu­nut tutulta) ja silti kylä vaikutti olevan sen pauloissa yhä.

sunnuntai 28.6.1998

Sunnuntaiaamuna varhainen herätys ja ajo­matka länsirannikolta takaisin Dubliniin. Tiet olivat hyvässä kunnossa ja liikennettä vähän, joten olimme hyvissä ajoin perillä. Etukäteen oli arveluttanut, mitä autonvuokraamo sanoisi näh­dessään naarmut auton vasemmassa kyljessä sekä rikkoutuneen peilin, mutta selvisimme niistä ilman ihmeempiä komment­teja. Paluulento tuntui pitkältä, sillä teimme vielä välilaskun Tukholmaan. Mutta miten kymmenen päivää menivät­kin näin nopeasti?