Olen pohtinut onnellisuuden käsitettä vuosikausia. Se on
minua kiehtova mysteeri, jonka olemusta en vieläkään osaa jäsennellä itselleni
selkeästi. Onko onni pysyvää vai hetkellinen olotila? Kun aiheen ottaa puheeksi
muiden ihmisten kanssa, hyvin moni liittää onnen "omistamiseen": olen
onnellinen, kun minulla on asunto/auto/työpaikka/perhe/parisuhde/kesämökki/lemmikkieläin.
Koska itseni kehittäminen kiinnostaa minua, olen käynyt lukuisia
elämänhallinnan kursseja, mukaan lukien aarrekarttavalmennuksen sekä unelmakirjoittamisen
kurssin. Aarrekartassa ja unelmissa minua arveluttaa se, että usein nekin
liittyvät omistamiseen tai muutokseen, joka tuo mukanaan enemmän tai paremmin.
Tyypillinen unelma on uusi työpaikka, joka on aina parempi kuin entinen
työpaikka. Tyypillinen unelma on usein lapsen saaminen, koiran ostaminen tai
auton vaihtaminen. Enemmän kuin ennen – sekö on tie onneen? Aarrekarttavalmennuksessa
mietin kerran vakavasti, voisinko tehdä tyhjän aarrekartan. En haluaisi mitään
lisää, vaan mieluummin vähemmän.
En muista kenen sanoma tämä on, mutta muistan kuulleeni tai
lukeneeni, että ihmisen kaikki ongelmat kiteytyvät kahteen luokkaan: joko
halutaan jotain lisää tai pelätään jonkin menettämistä. Esimerkiksi itse
pelkään menettäväni minulle rakkaita lähiomaisia, oman terveyteni ja
työpaikkani (sekä sitä kautta ihanan kotini, jonka ylläpitämiseksi minun on
tietenkin pakko saada palkkatuloja). Toivon saavani lisää: haluaisin löytää
hyvän parisuhteen ja kiehtovan työpaikan. Sekä pelkoni että
toiveeni aiheuttavat minulle ahdistusta ja huolta. Olisin täysin vapaa – ja onnellinen
– jos en pelkäisi minkään menetystä enkä toivoisi mitään lisää.
Gretchen Rubin on kirjoittanut kirjan Onnellisuusprojekti,
jossa varsin perusteellisesti pureudutaan onnellisuuden käsitteeseen. Tämä ei
ole mikään pintapuolinen vaaleanpunainen "nami-nami"-hörhökirja, jollaisiksi
monet positiivisen ajattelun kirjat valitettavasti usein leimataan. Gretchen
Rubin on juristi ja hän on tutkinut aihetta tieteellisesti, paneutuen erittäin
laajasti kirjallisuuteen, uskontoihin, filosofioihin ja terapiamenetelmiin.
Minusta tämä kirja on hieno, sellainen, jonka ottaisin mukaan autiolle
saarelle. Tiedän kyllä, että löytyy kyynikoita, jotka kritisoivat sitä
pelkästään siksi, että sen on kirjoittanut amerikkalainen. Eräs tuttavani
töksäytti kerran: "Miksi meidän pitäisi muka olla positiivisia? Olemme
suomalaisia! Suomalainen ei ole luonteeltaan positiivinen." Toivon hänen olevan
väärässä, vaikka harmillisen paljon valittavia mökönaamoja ja latistuksen
mankeleita Suomessa asuukin. Jokainen meistähän tuntee sen ihmistyypin, jolla
on aina naama nurinpäin, heitä kyllä löytyy joka työpaikalta ja kaveripiiristä.
Olen myös kirjoittanut kiitollisuuspäiväkirjaa, jota kutsun
onnellisuuspäiväkirjaksi. Siitäkin kuulin kommentin, että kyllähän ihminen
tietää kirjoittamattakin, onko onnellinen vai ei. Ellei tiedä, niin ei siihen
päiväkirjat auta. Olen tästä eri mieltä. Uskon vakaasti siihen, että omat
ajatukset vaikuttavat omiin tunteisiin ja sitä kautta tekemisiin ja sanomisiin –
sekä sanomatta jättämisiin. Minulla on täysi vapaus valita omat ajatukseni.
Voin suhtautua myönteisesti ja yrittää nähdä kaikessa positiivisen,
humoristisen puolen – tai voin valittaa ja latistaa. Kuinka helppoa onkaan
mennä mukaan valittamiseen! Sen jälkitila on kuin olisi saanut annoksen
myrkkyä. Pyrin aktiivisesti eroon myrkyllisistä ihmissuhteista, enkä pidä
valittajia millään tavoin kiehtovina persoonina.
Onnellisuutta pohdin yhä edelleen. Kyllä siihen liittyy
luonto ja eläimet, metsä, meri, linnut, oravat, hevoset, tähdet, ruusut, kuu, revontulet,
auringonnousu ja -lasku, hikoilu, liikkuminen, nauraminen, väsyminen, musiikki... Jatkan pohdintaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti