Unelmakotiani etsimässä

Opintojeni loppuvaiheessa muutin lapsuudenkodistani Kirkkonummelta Espoon Olariin, aluksi vuokralle ja myöhemmin ensimmäiseen omistusasuntooni, ihanaan valoisaan kaksioon, ylimpään kerrokseen. Minusta tuli tyypillinen olarilainen: viihdyin siellä niin hyvin, että myöhemmässä vaiheessa kävin katsomassa uusia asuntojakin pääasiassa Olarin alueelta. Pidin siitä, että mäkiset hiihtoladut ja vaihtelevat lenkkipolut alkoivat heti kotiovelta ja silti ruokakauppa ja bussipysäkki olivat aivan kodin vieressä. Julkiset liikenneyhteydet olivat erinomaiset ja merenrannallekin vain lyhyt matka. Arjatsalon talot Olarissa on suunniteltu ja rakennettu loistavasti, niissä on mainiot pohjat, suuret ikkunat ja parvekkeet sekä hyvät äänieristeet toisin kuin monissa uudemmissa taloissa.

Asuin valoisassa asunnossa erittäin rauhallisessa talossa, pidin naapureistani, pihaoravista ja jäniksistä, hopeapajuista sekä taloyhtiön saunasta ja uima-altaasta. Usein ajattelin, etten muuta sieltä koskaan pois! Vuosien saatossa asuntoani piti remontoida ja tein siitä koko ajan mieluisamman itselleni, itseni näköisen. Silti mielessä kävi toisinaan ajatus omasta saunasta, kenties omasta pihastakin. Putkiremontti olisi todennäköinen 5-10 vuoden sisällä ja vaikka joku sanoikin, että kaikkien ihmisten kuuluu kokea kerran elämässään putkiremontti, aloin yhä vakavammin harkita muuttoa toiseen asuntoon.

Kävin katselemassa erilaisia vaihtoehtoja ja tapasin monia asunnonvälittäjiä, joista osa otti asiakseen etsiä minulle uuden asunnon. Tosin useimmilla tuntui olevan suurin innostus saada myydä nykyinen asuntoni, vaikka selkeästi sanoinkin, että ensin etsitään minulle unelmakoti, vasta sitten nykyinen menee myyntiin.

Välittäjien joukkoon mahtui monenlaista persoonaa ja osaajaa. Hämmästytti ehkä eniten se, että moni heistä ei ollut valmis kuuntelemaan, mitä toivoin ja mitä olin hakemassa. Sain myös kokea aika suoraa unelmien lyttäämistä, sekä välittäjien että myös omien ystävieni taholta: ”voit unohtaa suuren ruokapöydän”, ”ei saunalla tee mitään; meilläkin se on vain varastona”, ”jos kirjahylly ei mahdu asuntoon, voit säilyttää kirjoja ulkovarastossa”, ”kompromissejä täytyy tehdä”, ”jos asunto ei miellytä, voit myydä sen parin vuoden kuluttua”. Paljon muutakin sain kuulla, esimerkiksi sen, että olen liian harkitsevainen ja hidas päätöksentekijä. Niin moni muu on impulsiivinen ja nopealiikkeinen – sellainen on toivottava piirre ihmisessä ja asuntovälittäjän asiakkaassa. Toisaalta moni ystäväni sanoi, että sitten kun se oikea asunto löytyy, sen kyllä tietää heti, sen tuntee.

Mietin, että olenko jotenkin tunneköyhä, kun mikään asunto ei vaan kolahtanut. Tietenkin tein karsintaa jo myynti-ilmoitusten perusteella, enkä edes käynyt katsomassa sellaisia, jotka eivät täyttäneet vaatimuksiani. Mutta kun löytyi sellaisia, jotka järjellä ajatellen olisivat olleet ihan kelvollisia, niin en sitten syttynytkään niihin. Pikkuasiat jäivät häiritsemään, esimerkiksi se, että kaksitasoisessa asunnossa oli wc ainoastaan alakerrassa, vaikka yläkerta oli pääasiallista asuintilaa (makuuhuone, keittiö, olohuone), alakerrassa vain sauna, varasto ja wc. Muutenkin mietin hiljaa mielessäni, että portaat eivät välttämättä ole hyvä asia.

Eräässä talossa häiritsi minimaalisen pieni hissi, toisessa se, että lenkkipolku kulki aivan makuuhuoneen ikkunan alla, kolmannessa lattialämmityksen puuttuminen kylpyhuoneesta. Ja se minulle tärkeä sauna ei tietenkään saisi olla postimerkin kokoinen, vaan sellainen, jossa mahtuu kunnolla pötköttämään lauteilla!

Kunnes yhtäkkiä kolahti kovaa: elokuun 13. päivä kävin katsomassa rauhallisella rivitaloalueella Ingaksessa sijaitsevaa asuntoa, jossa oli suuri sauna, oma takka sekä piha, jossa kasvaa omenapuita, syreeni ja viiniköynnös! Tiesin heti, että tämä on minun, vaikka onhan se tarpeettoman suuri yhdelle ihmiselle ja asuinkustannuksetkin ovat melko korkeat. 28. elokuuta teimme kaupat ja niinhän siitä tuli minun uusi kotini – helposti ja vaivattomasti. Kävin siellä monta kertaa ennen varsinaista muuttoani: vein tavaroita varastoon, suunnittelin remonttia ja sisustusta, hoidin pihaa ja poimin viinirypäleitä. Aurinko paistoi iltaisin pitkään pihalleni, jonka myös linnut ja oravat valloittivat. Muuten oli lähes äänetöntä, ei liikenteen kohinaa, ei mitään häiriötä. Mieleni tyyntyi aina, kun kävin uudessa kodissani, vaikka samanaikaisesti oli monenlaista huolta mielessä.

Täältä en varmaankaan muuta pois kuin pakon edessä. Tuntuu myös rauhoittavalta, että kotiani vastapäätä on kaunis vanhainkoti. Joskus herään yöllä ja kun vilkaisen ikkunasta, näen että vanhainkodissa palaa valot. Aina siellä joku valvoo, mikä tuo minullekin turvaa. Sitä paitsi tuo on selvästikin minun ”loppusijoituspaikkani”, voin hyvin kuvitella itseni tuohon vanhainkotiin! Sitten joskus. Sitä ennen nautin omasta unelmakodistani, joka löytyi hosumatta ja ajan kanssa, niin kuin yleensä parhaat asiat elämässäni. Ihan kuin koti olisi löytänyt minut, enkä minä sitä. Ja aivan kuin isäni olisi lähettänyt minulle viiniköynnöksen, jossa oli kilokaupalla rypäleitä – isähän aina halusi asua siellä, missä viini kasvaa ja muutti siksi eläkepäiviksi Saksaan. 

Ripa - pieni hevonen, suuri sielu!

Muutama vuosi sitten Kauniaisten Ratsastajat ry järjesti äänestyksen tallin suosituimmasta hevosesta. Ripa sai tasan kaksi ääntä. En tiedä, kuka sen toisen äänen antoi, mutta aion nyt kertoa tarinan persoonallisesta ja kultaisesta Ripasta, joka on eräs elämäni tärkeimmistä hevosista. Mainittakoon vielä, että tuon äänestyksen voitti ansaitusti Jösse-poni.

Riske syntyi 6.6.1999 mainioon suikkulaiseen ravisukuun. Sen isä on A.V. Loiske, jonka kantakirjaustiedoissa mainitaan, että se on tottelematon ajaa. Onneksi Ripa on äidin poika! Emästä Mikkerillasta todetaan kantakirjauksessa, että se on toimiva ja vireä ajaa. Mikkerillalla oli Ripan lisäksi viisi muuta varsaa: Parkki-Pirkko, Mikko-Poika, Erorilla, Taikarilla ja Turoke. Emän säkäkorkeus oli ainoastaan 143 cm ja iskän 157 cm, joten Ripastakin tuli pienikokoinen, vain poninkorkuinen. Se ei kuitenkaan ole suomenpienhevonen, vaan suomenhevonen. Luonteensa puolesta Ripa on paremminkin suomensuurhevonen, niin rohkea ja itsevarma se on.

Nuoruusvuosinaan Ripa starttasi 18 ravilähtöä ja voitti yhteensä 1253 euroa. Koska ura ei vaikuttanut kovin lupaavalta, Ripa vaihtoi alaa ja ryhtyi terapiaratsuksi. Siinä hommassa Ripa oli varmaan maailman ihanin! Muistan, kun Ripa sittemmin saapui opetushevoseksi Peikin tallille, se oli innokas veijari, joka halusi aina avustaa ratsastajaa esimerkiksi suojien laitossa. Jotkut hevoset ovat pidättyväisiä, eivätkä juuri ota kontaktia ihmiseen, mutta Ripa on aina ollut hyvin interaktiivinen ja osallistuva. Myöhemmin siitä on kehkeytynyt ratsastuskoulun hulinassa hieman äreäkin, vaikka pohjimmiltaan Ripalla on todella kultainen sydän, eikä se tee koskaan mitään pahaa.

Ripalla on ilmeikkäät kauniit silmät, kuten useimmilla muillakin Suikun jälkeläisillä, ja sen luonne on täysin peloton. Olen ollut monissa tilanteissa, joissa tallin puoliveriset ovat säikähtäneet jotain ulkoista tekijää, esimerkiksi puuhun kiipeäviä pikkupoikia tai hiihtäjiä pellolla, mutta Ripa ei ole koskaan pelästynyt mitään, eikä ole lähtenyt muiden mukaan sinkoilemaan. Ripa katsoo tapahtumia kiinnostuneena, korkeintaan laittaa korvansa luimuun ja jatkaa sitten asiallisesti töitä. Missään tilanteessa en ole nähnyt Ripan heittävän ratsastajaansa tahallisesti maahan. Päinvastoin, kerran se kompastui laukassa, mutta kaappasi minut kaulallaan takaisin satulaan kuin varmistaen, etten vaan putoaisi kyydistä. Toki Ripa osaa myös pukittaa, mutta sen pukkaukset ovat pieniä mielenilmauksia ratsastajalle, joka ei tajua vaihtaa oikeaa laukkaa esteen päällä tai joka jää puristelemaan sitä jaloillaan. Puristelua Ripa ei siedä lainkaan.

Kun Ripa oli aivan uusi Peikin tallilla, se pääsi tietysti myös estetunnille. Sattumoisin olin mukana todistamassa Ripan ensimmäistä estetuntia eräänä perjantaina. Mirva ratsasti Ripalla ja Kirsi sanoi, että kokeillaanpa nyt, miten se hyppää. Mahtoikohan olla Ripan elämän ensimmäinen estehyppy, mutta se teki aivan valtavan loikan pienelle pystylle, jättäen ainakin puoli metriä ilmavaraa. Kirsi totesi tyytyväisenä, että osaa se ainakin ponnistaa!

Siitähän aukeni Ripan varsinainen ura: sen todellinen vahvuus on kyky ja halu hypätä esteitä. Vaikka se on ponikokoa, ylittyvät metriset esteet helposti. Ja vaikka Ripa alunperin jalostettiin ravuriksi, jonka vahvin askellaji ei ole laukka, se hyppää miltei mitä tahansa, ottaen joskus esteradalla muutamia väliaskeleita ravissa, mutta ponnistaen aina hienosti esteiden yli. Koska sen luonne on täysin peloton ja itsevarma, se ei jää tuijottelemaan erikoisesteitä, yleisöä, koiria eikä yhtään mitään, ainoastaan hyppää innokkaasti ja kuumenee radoilla niin, että saa usein paremman ajan kuin isommat ja "jalommat" kilpakumppaninsa.

Laukka on kieltämättä Ripan haastavin askellaji. Laukan nostaminen ja sen ylläpito ovat toisinaan hankalia ja joskus Ripaa ärsyttää epätoivoiset laukannostoyritykset niin paljon, että se heittäytyy jullikaksi: pysähtyy keskelle kenttää, potkaisee protestiksi ja pyörähtää ympäri 180 astetta, jopa 360 astetta. Muistan aina Maiju-open neuvon: "Laukkaa kuin laukkaisit varastetulla Ripalla!". Parhaiten Ripan saa innostumaan tekemällä siihen eri vaihteita siirtymisillä ja temponvaihteluilla. Kun sillä lyhentää ravia tai laukkaa ja sitten päästää sen menemään isommalla askeleella eteenpäin, seuraavan lyhennyksen aikana se alkaakin poikittaa pörheänä ja vaatia päästä menemään. Samoin laukkatehtävien aloitus tietyssä pisteessä, esimerkiksi vastalaukan nosto tai laukkapohkeenväistö samassa kohdassa, saavat Ripan pelihousut roihahtamaan liekkeihin. Niissä tilanteissa Ripa käyttäytyy kuin Kimi Räikkönen vaatien: "Leave me alone, I know what I’m doing!". Silloin on ratsastajalla aivan loisto-oltavat, voi vaan istua Ripan satulassa täysin rentona ja tekemättä mitään, hieman höllentää ohjista ja nauttia menosta.

Ehkä aivan parhaimmillaan Ripa on päästessään maastoon. Ratsastin kerran Ripalla kun se oli ollut edellisen tunnin opettajalla maastossa kärkihevosena ja se oli niin kuuma kekäle, että hetken mietin, pysyykö tämä näpeissäni ollenkaan. Paras mahdollinen kisaverkka Ripalle olisikin varmasti pieni maastoilu! Ripa on muutenkin suuri show-mies, joka nauttii erityisen paljon kilpailujen palkintojenjaosta. Sinne se haluaisi aina mukaan esiintymään, vaikkei olisi palkintosijoille päässytkään.

Ripalle oikeastaan kaikki käy. Autoon lastaaminen ei ole mikään ongelma, se tallustaa sinne yhtä rohkeasti ja itsevarmasti kuin kaikkiin muihinkin paikkoihin ja tilanteisiin. Joskus olen haaveillut, että Ripan kanssa olisi mahtavaa kokeilla ohjasajoa, jos sellainen olisi mahdollista. Kunpa tallilla pidettäisiin ohjasajotunteja! Ripa olisi varmasti aivan loistava maastakäsittelyssä, kun se on niin oppivainen ja viisas muutenkin. Luulen, että sille kävisi kaikenlaiset sirkustemput ja poliisikoulutehtävät myös. Tassuahan Ripa osaa jo antaa.

Ripan erityisherkku on banaani. Olin kerran tarjoilemassa sille banaania, kun Nina sattui paikalle ja ihasteli Ripan makumieltymyksiä sekä kertoi, että Sunshine Tourilla Mimmi tykkäsi syödä appelsiineja. Ripa on myös nöyrä poika: kun laitan sen ruokakuppiin vaikkapa omenan, se jää odottamaan lupaa mennä kupille. Se ei jyrää ihmisen yli. Syötyään omenan Ripa jää silmät ummessa nuolemaan kuppia. Sanomattakin on selvää, että ostan sille aina parhaita Honey Crunch -omenoita ja reilun kaupan banaaneja.

Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Ripalla on ainakin nämä: Risto, Ripander, Ripatsu, Ripazuikkeli, Kuikkeli, Sir Ripa... mitä kaikkia näitä nyt oli. Lisäksi sillä on ehdottomasti tallin upein harja! Olen vakuuttunut, että se käyttää salaa muotovaahtoa ja fööniä, vaikka muuten onkin äijämäinen. Toisinaan Ripa liikkuu "ilman korvia", kun luimukorvat hukkuvat upean harjan sekaan. Kesäisin Ripan turkissa on leoparditäpliä, jotka kuulemma ovat onnellisuustäpliä, kun hevonen voi oikein hyvin.

Onhan se aikamoinen persoona: reilu ja rehti – niinkuin suomipojat yleensäkin!

Mandin muistolle

Kaunis valkea arabiristeytystamma Manolita saapui Saksasta Peikin tallille 2000-luvun alussa. Vanhan uskomuksen mukaan arabianhevonen on tiivistynyt aavikon tuulesta ja sitä on sanottu maailman kauneimmaksi ja kestävimmäksi hevosroduksi. Nuori Mandi oli herkkä, villi ja kuuma – aivan kuin aavikon tuuli. Eiväthän sitä mitkään aidat pidätelleet. Ensimmäisenä päivänään Kauniaisissa Mandi päätti hypätä ulos tarhasta, mutta pahaksi onneksi se jäi takajaloistaan kiinni tarhan porttiin, eikä päässyt irti.

Eläinlääkäriä ei saatu heti paikalle ja olen jälkikäteen ajatellut, että kenties se oli Mandin onni: luultavimmin eläinlääkäri olisi lopettanut sen siihen paikkaan. Ripeäotteinen tallityöntekijä alkoi sahata aitaa palasiksi ja sai kuin saikin Mandin irroitetuksi, eivätkä sen jalat katkenneet. Mandin takajaloista roikkuivat nahanriekaleet ja koko tallin mäki lainehti verta kuin teurastuksen jäljiltä. Mutta Mandi saatiin pakatuksi hevoskuljetusautoon ja kiireellinen matka kohti eläinsairaalaa alkoi. Eläinlääkärin neuvot puhelimessa olivat: "Ei, älkää missään nimessä pysähtykö matkalla, vaikka traikusta kuuluisi mitä tahansa ääntä." Myöskään kipulääkettä ei pysähdytty hakemaan Vermosta.

Perillä vastassa oli nuori harjoittelija, joka Mandin jalat nähdessään lähti mitään sanomatta säikähtyneenä karkuun. Hän ei ollut ikinä nähnyt mitään vastaavaa. Mutta kolme eläinlääkäriä sitten harsi Mandin takajalat kuntoon ja se selvisi tuosta onnettomuudesta kuin ihmeen kaupalla. Useimmat ratsastajat varmasti muistavat arvet Mandin jaloissa, eikä sillä käytetty lainkaan takasuojia.

Tapauksen jälkeen Mandi ei enää yrittänyt hypätä tarhasta ulos, mutta oli muuten hieno este- ja kouluhevonen. Luulen, että se olisi sopinut myös lännenratsastukseen, sen verran ketterästi se kääntyi. Mandi olisi varmasti osannut piruetitkin ja piaffen, jos ratsastaja olisi niitä osannut siltä vaatia. Monet varmaankin muistavat Mandin sen ollessa jo iäkäs, hitaampi ja jäykempi. Jotkut pitivät sitä laiskana, mikä ei pidä paikkansa. Mandi oli älykäs tamma, jota ei voinut käskeä, vaan joka piti houkutella innostumaan. Se oli kuin kissa: liikkui pehmeän ketterästi, mutta ei suostunut tottelemaan komentamista, mutta kun sitä käsitteli pehmeästi ja ymmärtäväisesti, siitä sai elinikäisen ystävän.

Muistan, kuinka olin menossa esteharjoituskisoihin Mandilla ja edellinen ratsastaja ei ollut saanut sitä radalla edes nostamaan laukkaa. Kun menin verryttelyyn, ajattelin, ettei minun tarvitse hypätä ainuttakaan verkkahyppyä. Tiesin, että tämä tamma osaa kyllä hypätä, jos haluaa ja on hyvällä mielellä. Minun tavoitteeni oli ainoastaan saada se innostumaan, mikä ei onnistu pakottamalla ja paineella. Rapsuttelin vähän aikaa Mandin harjaa ja kaulaa ja lähdin sitten laukkaamaan pitkin ohjin ympäri maneesia. Mandi syttyi ja oli innoissaan, jolloin annoin heti pitkät ohjat ja kiitin sitä. Lähdimme sitten radalle ja koska sinne pääsi samanaikaisesti kun edellinen ratsukko oli vielä tekemässä omaa suoritustaan, otin pikaisen laukkaspurtin. Mandi lensi eteenpäin korvat hörössä ja tiesin, että kaikki tulee onnistumaan, jopa vesimaton yli se liiteli kissamaisen pehmeästi. Onnistunut ratsastus on mielestäni sellainen, jolloin hevosella on kivaa. 

Toivon, että Mandilla oli kanssani kivaa. Sen viimeisinä vuosina ratsastin sillä erityisen paljon: oikeastaan joka viikko, toisinaan kahdestikin. Joku joskus uteli, kuinka saan sen liikkumaan, kun se oli jo vanha ja sen askel oli lyhentynyt. Sanoisin, että hellyyden ehdoilla ja kunnioittamalla sitä. Minulle Mandi oli arvokas lady – aivan kuin balettitanssija Maija Plisetskaja, Bolšoi-teatterin ykkösballerina, prima ballerina assoluta, joka esitti bravuuriaan Kuolevaa joutsenta kärkitossut jalassa vielä yli 70-vuotiaana.

Valitettavasti kaikille ratsastajille ikääntynyt Mandi ei ollut niin mieluinen ratsu. Jotkut nimittivät sitä "perushevoseksi", mikä sopi kyllä minulle mainiosti, sillä enhän itsekään ole yhtään enempää kuin perusratsastaja. Välillä olin lamaantunut ja itku kurkussa, kun jotkut ratsastajat pieksivät Mandia raipalla. Ihmettelin, kuinka nöyrästi Mandi sieti sen kaiken, ei koskaan noussut ihmistä vastaan, eikä muuttunut vihaiseksi, korkeintaan välinpitämättömäksi. Samalla kyllä suututti hienon vanhan tamman puolesta. Kuinka moni sanoo vaikkapa isovanhemmilleen, että kuules mummi, en välitä sinusta enää, kun olet jo noin vanha? Kuinka moni valitsee ystävikseen vain kaikkein vahvimmat ja urheilussa parhaiten pärjäävät ihmiset ja sitten hylkää heidät, kun kisatulokset heikentyvät iän tai onnettomuuden vuoksi? Hevonen ei ole koskaan ollut minulle urheiluväline, vaan ystävä – ja oikeista ystävistä pidän kiinni loppuun asti.

Usein ennen tuntia hieroin Mandin kaulaa ja selkää, mistä se tuntui pitävän kovasti (kuten hevoset yleensäkin). Se ei koskaan hörissyt minulle, mutta kosketti minua usein turvallaan olkapäähän tai selkään, kun talutin sitä – aivan kuin kokeillakseen, olenko yhä paikalla. En kuullut muutenkaan Mandin koskaan hörisevän tai hirnuvan, mutta kiljua se osasi! Erityisesti ruunanretaleet saivat kuulla kunniansa, jos uskalsivat tulla liian lähelle arvokasta daamia. Mutta oli Mandilla myös suosikkipoikansa: esimerkiksi naapurikarsinan Mikko (Mikron), myös arabiristeytys, jota Mandin piti saada aina nuuskutella talliin tullessaan. Nyt Mikko ja Mandi molemmat laukkaavat vihreämmillä laitumilla, toivottavasti yhdessä.

Mandi lopetettiin 18.1.2015 kunnioitettavassa 22 vuoden iässä. Asia ei tullut minulle yllätyksenä, oikeastaan surin sitä jo useamman kuukauden etukäteen. Sen verran jäykkä Mandi jo oli viimeisinä kuukausinaan. Tallin mäessä se kulki hitaasti ja välillä pysähtelikin. Annoin sen pysähtyä, enkä kiirehtinyt. Tulimme aina jonon viimeisinä maneesista, kun muut eivät tahtoneet hitaasti hiipivän Mandin perässä tulla. Katselimme yhdessä tähtiä, emmekä hoppuilleet. Tallissa annoin sille usein sekoituksen babyporkkanoita ja omenakuutioita, mikä oli sen herkkua. Kaurojen kimppuun se ei koskaan syöksynyt kuten ahneet ruunat, vaan söi hyvin hitaasti ja valikoiden kuin prinsessa.

Minulle oli joka kerta helpotus ja ilonaihe, kun hevosjakolistalla luki nimeni perässä Mandi. Se tuli minulle niin tutuksi ja rakkaaksi ja tiesin, että sen kanssa aina sujuu. Erityisen onnellinen olen siitä, että sain kunnian olla viimeinen ihminen, joka ratsasti Mandilla. 

Kiitos kaikesta, rakas ystäväni Mandi (1993-2015)!