Unelmakotiani etsimässä

Opintojeni loppuvaiheessa muutin lapsuudenkodistani Kirkkonummelta Espoon Olariin, aluksi vuokralle ja myöhemmin ensimmäiseen omistusasuntooni, ihanaan valoisaan kaksioon, ylimpään kerrokseen. Minusta tuli tyypillinen olarilainen: viihdyin siellä niin hyvin, että myöhemmässä vaiheessa kävin katsomassa uusia asuntojakin pääasiassa Olarin alueelta. Pidin siitä, että mäkiset hiihtoladut ja vaihtelevat lenkkipolut alkoivat heti kotiovelta ja silti ruokakauppa ja bussipysäkki olivat aivan kodin vieressä. Julkiset liikenneyhteydet olivat erinomaiset ja merenrannallekin vain lyhyt matka. Arjatsalon talot Olarissa on suunniteltu ja rakennettu loistavasti, niissä on mainiot pohjat, suuret ikkunat ja parvekkeet sekä hyvät äänieristeet toisin kuin monissa uudemmissa taloissa.

Asuin valoisassa asunnossa erittäin rauhallisessa talossa, pidin naapureistani, pihaoravista ja jäniksistä, hopeapajuista sekä taloyhtiön saunasta ja uima-altaasta. Usein ajattelin, etten muuta sieltä koskaan pois! Vuosien saatossa asuntoani piti remontoida ja tein siitä koko ajan mieluisamman itselleni, itseni näköisen. Silti mielessä kävi toisinaan ajatus omasta saunasta, kenties omasta pihastakin. Putkiremontti olisi todennäköinen 5-10 vuoden sisällä ja vaikka joku sanoikin, että kaikkien ihmisten kuuluu kokea kerran elämässään putkiremontti, aloin yhä vakavammin harkita muuttoa toiseen asuntoon.

Kävin katselemassa erilaisia vaihtoehtoja ja tapasin monia asunnonvälittäjiä, joista osa otti asiakseen etsiä minulle uuden asunnon. Tosin useimmilla tuntui olevan suurin innostus saada myydä nykyinen asuntoni, vaikka selkeästi sanoinkin, että ensin etsitään minulle unelmakoti, vasta sitten nykyinen menee myyntiin.

Välittäjien joukkoon mahtui monenlaista persoonaa ja osaajaa. Hämmästytti ehkä eniten se, että moni heistä ei ollut valmis kuuntelemaan, mitä toivoin ja mitä olin hakemassa. Sain myös kokea aika suoraa unelmien lyttäämistä, sekä välittäjien että myös omien ystävieni taholta: ”voit unohtaa suuren ruokapöydän”, ”ei saunalla tee mitään; meilläkin se on vain varastona”, ”jos kirjahylly ei mahdu asuntoon, voit säilyttää kirjoja ulkovarastossa”, ”kompromissejä täytyy tehdä”, ”jos asunto ei miellytä, voit myydä sen parin vuoden kuluttua”. Paljon muutakin sain kuulla, esimerkiksi sen, että olen liian harkitsevainen ja hidas päätöksentekijä. Niin moni muu on impulsiivinen ja nopealiikkeinen – sellainen on toivottava piirre ihmisessä ja asuntovälittäjän asiakkaassa. Toisaalta moni ystäväni sanoi, että sitten kun se oikea asunto löytyy, sen kyllä tietää heti, sen tuntee.

Mietin, että olenko jotenkin tunneköyhä, kun mikään asunto ei vaan kolahtanut. Tietenkin tein karsintaa jo myynti-ilmoitusten perusteella, enkä edes käynyt katsomassa sellaisia, jotka eivät täyttäneet vaatimuksiani. Mutta kun löytyi sellaisia, jotka järjellä ajatellen olisivat olleet ihan kelvollisia, niin en sitten syttynytkään niihin. Pikkuasiat jäivät häiritsemään, esimerkiksi se, että kaksitasoisessa asunnossa oli wc ainoastaan alakerrassa, vaikka yläkerta oli pääasiallista asuintilaa (makuuhuone, keittiö, olohuone), alakerrassa vain sauna, varasto ja wc. Muutenkin mietin hiljaa mielessäni, että portaat eivät välttämättä ole hyvä asia.

Eräässä talossa häiritsi minimaalisen pieni hissi, toisessa se, että lenkkipolku kulki aivan makuuhuoneen ikkunan alla, kolmannessa lattialämmityksen puuttuminen kylpyhuoneesta. Ja se minulle tärkeä sauna ei tietenkään saisi olla postimerkin kokoinen, vaan sellainen, jossa mahtuu kunnolla pötköttämään lauteilla!

Kunnes yhtäkkiä kolahti kovaa: elokuun 13. päivä kävin katsomassa rauhallisella rivitaloalueella Ingaksessa sijaitsevaa asuntoa, jossa oli suuri sauna, oma takka sekä piha, jossa kasvaa omenapuita, syreeni ja viiniköynnös! Tiesin heti, että tämä on minun, vaikka onhan se tarpeettoman suuri yhdelle ihmiselle ja asuinkustannuksetkin ovat melko korkeat. 28. elokuuta teimme kaupat ja niinhän siitä tuli minun uusi kotini – helposti ja vaivattomasti. Kävin siellä monta kertaa ennen varsinaista muuttoani: vein tavaroita varastoon, suunnittelin remonttia ja sisustusta, hoidin pihaa ja poimin viinirypäleitä. Aurinko paistoi iltaisin pitkään pihalleni, jonka myös linnut ja oravat valloittivat. Muuten oli lähes äänetöntä, ei liikenteen kohinaa, ei mitään häiriötä. Mieleni tyyntyi aina, kun kävin uudessa kodissani, vaikka samanaikaisesti oli monenlaista huolta mielessä.

Täältä en varmaankaan muuta pois kuin pakon edessä. Tuntuu myös rauhoittavalta, että kotiani vastapäätä on kaunis vanhainkoti. Joskus herään yöllä ja kun vilkaisen ikkunasta, näen että vanhainkodissa palaa valot. Aina siellä joku valvoo, mikä tuo minullekin turvaa. Sitä paitsi tuo on selvästikin minun ”loppusijoituspaikkani”, voin hyvin kuvitella itseni tuohon vanhainkotiin! Sitten joskus. Sitä ennen nautin omasta unelmakodistani, joka löytyi hosumatta ja ajan kanssa, niin kuin yleensä parhaat asiat elämässäni. Ihan kuin koti olisi löytänyt minut, enkä minä sitä. Ja aivan kuin isäni olisi lähettänyt minulle viiniköynnöksen, jossa oli kilokaupalla rypäleitä – isähän aina halusi asua siellä, missä viini kasvaa ja muutti siksi eläkepäiviksi Saksaan.