Mandin muistolle

Kaunis valkea arabiristeytystamma Manolita saapui Saksasta Peikin tallille 2000-luvun alussa. Vanhan uskomuksen mukaan arabianhevonen on tiivistynyt aavikon tuulesta ja sitä on sanottu maailman kauneimmaksi ja kestävimmäksi hevosroduksi. Nuori Mandi oli herkkä, villi ja kuuma – aivan kuin aavikon tuuli. Eiväthän sitä mitkään aidat pidätelleet. Ensimmäisenä päivänään Kauniaisissa Mandi päätti hypätä ulos tarhasta, mutta pahaksi onneksi se jäi takajaloistaan kiinni tarhan porttiin, eikä päässyt irti.

Eläinlääkäriä ei saatu heti paikalle ja olen jälkikäteen ajatellut, että kenties se oli Mandin onni: luultavimmin eläinlääkäri olisi lopettanut sen siihen paikkaan. Ripeäotteinen tallityöntekijä alkoi sahata aitaa palasiksi ja sai kuin saikin Mandin irroitetuksi, eivätkä sen jalat katkenneet. Mandin takajaloista roikkuivat nahanriekaleet ja koko tallin mäki lainehti verta kuin teurastuksen jäljiltä. Mutta Mandi saatiin pakatuksi hevoskuljetusautoon ja kiireellinen matka kohti eläinsairaalaa alkoi. Eläinlääkärin neuvot puhelimessa olivat: "Ei, älkää missään nimessä pysähtykö matkalla, vaikka traikusta kuuluisi mitä tahansa ääntä." Myöskään kipulääkettä ei pysähdytty hakemaan Vermosta.

Perillä vastassa oli nuori harjoittelija, joka Mandin jalat nähdessään lähti mitään sanomatta säikähtyneenä karkuun. Hän ei ollut ikinä nähnyt mitään vastaavaa. Mutta kolme eläinlääkäriä sitten harsi Mandin takajalat kuntoon ja se selvisi tuosta onnettomuudesta kuin ihmeen kaupalla. Useimmat ratsastajat varmasti muistavat arvet Mandin jaloissa, eikä sillä käytetty lainkaan takasuojia.

Tapauksen jälkeen Mandi ei enää yrittänyt hypätä tarhasta ulos, mutta oli muuten hieno este- ja kouluhevonen. Luulen, että se olisi sopinut myös lännenratsastukseen, sen verran ketterästi se kääntyi. Mandi olisi varmasti osannut piruetitkin ja piaffen, jos ratsastaja olisi niitä osannut siltä vaatia. Monet varmaankin muistavat Mandin sen ollessa jo iäkäs, hitaampi ja jäykempi. Jotkut pitivät sitä laiskana, mikä ei pidä paikkansa. Mandi oli älykäs tamma, jota ei voinut käskeä, vaan joka piti houkutella innostumaan. Se oli kuin kissa: liikkui pehmeän ketterästi, mutta ei suostunut tottelemaan komentamista, mutta kun sitä käsitteli pehmeästi ja ymmärtäväisesti, siitä sai elinikäisen ystävän.

Muistan, kuinka olin menossa esteharjoituskisoihin Mandilla ja edellinen ratsastaja ei ollut saanut sitä radalla edes nostamaan laukkaa. Kun menin verryttelyyn, ajattelin, ettei minun tarvitse hypätä ainuttakaan verkkahyppyä. Tiesin, että tämä tamma osaa kyllä hypätä, jos haluaa ja on hyvällä mielellä. Minun tavoitteeni oli ainoastaan saada se innostumaan, mikä ei onnistu pakottamalla ja paineella. Rapsuttelin vähän aikaa Mandin harjaa ja kaulaa ja lähdin sitten laukkaamaan pitkin ohjin ympäri maneesia. Mandi syttyi ja oli innoissaan, jolloin annoin heti pitkät ohjat ja kiitin sitä. Lähdimme sitten radalle ja koska sinne pääsi samanaikaisesti kun edellinen ratsukko oli vielä tekemässä omaa suoritustaan, otin pikaisen laukkaspurtin. Mandi lensi eteenpäin korvat hörössä ja tiesin, että kaikki tulee onnistumaan, jopa vesimaton yli se liiteli kissamaisen pehmeästi. Onnistunut ratsastus on mielestäni sellainen, jolloin hevosella on kivaa. 

Toivon, että Mandilla oli kanssani kivaa. Sen viimeisinä vuosina ratsastin sillä erityisen paljon: oikeastaan joka viikko, toisinaan kahdestikin. Joku joskus uteli, kuinka saan sen liikkumaan, kun se oli jo vanha ja sen askel oli lyhentynyt. Sanoisin, että hellyyden ehdoilla ja kunnioittamalla sitä. Minulle Mandi oli arvokas lady – aivan kuin balettitanssija Maija Plisetskaja, Bolšoi-teatterin ykkösballerina, prima ballerina assoluta, joka esitti bravuuriaan Kuolevaa joutsenta kärkitossut jalassa vielä yli 70-vuotiaana.

Valitettavasti kaikille ratsastajille ikääntynyt Mandi ei ollut niin mieluinen ratsu. Jotkut nimittivät sitä "perushevoseksi", mikä sopi kyllä minulle mainiosti, sillä enhän itsekään ole yhtään enempää kuin perusratsastaja. Välillä olin lamaantunut ja itku kurkussa, kun jotkut ratsastajat pieksivät Mandia raipalla. Ihmettelin, kuinka nöyrästi Mandi sieti sen kaiken, ei koskaan noussut ihmistä vastaan, eikä muuttunut vihaiseksi, korkeintaan välinpitämättömäksi. Samalla kyllä suututti hienon vanhan tamman puolesta. Kuinka moni sanoo vaikkapa isovanhemmilleen, että kuules mummi, en välitä sinusta enää, kun olet jo noin vanha? Kuinka moni valitsee ystävikseen vain kaikkein vahvimmat ja urheilussa parhaiten pärjäävät ihmiset ja sitten hylkää heidät, kun kisatulokset heikentyvät iän tai onnettomuuden vuoksi? Hevonen ei ole koskaan ollut minulle urheiluväline, vaan ystävä – ja oikeista ystävistä pidän kiinni loppuun asti.

Usein ennen tuntia hieroin Mandin kaulaa ja selkää, mistä se tuntui pitävän kovasti (kuten hevoset yleensäkin). Se ei koskaan hörissyt minulle, mutta kosketti minua usein turvallaan olkapäähän tai selkään, kun talutin sitä – aivan kuin kokeillakseen, olenko yhä paikalla. En kuullut muutenkaan Mandin koskaan hörisevän tai hirnuvan, mutta kiljua se osasi! Erityisesti ruunanretaleet saivat kuulla kunniansa, jos uskalsivat tulla liian lähelle arvokasta daamia. Mutta oli Mandilla myös suosikkipoikansa: esimerkiksi naapurikarsinan Mikko (Mikron), myös arabiristeytys, jota Mandin piti saada aina nuuskutella talliin tullessaan. Nyt Mikko ja Mandi molemmat laukkaavat vihreämmillä laitumilla, toivottavasti yhdessä.

Mandi lopetettiin 18.1.2015 kunnioitettavassa 22 vuoden iässä. Asia ei tullut minulle yllätyksenä, oikeastaan surin sitä jo useamman kuukauden etukäteen. Sen verran jäykkä Mandi jo oli viimeisinä kuukausinaan. Tallin mäessä se kulki hitaasti ja välillä pysähtelikin. Annoin sen pysähtyä, enkä kiirehtinyt. Tulimme aina jonon viimeisinä maneesista, kun muut eivät tahtoneet hitaasti hiipivän Mandin perässä tulla. Katselimme yhdessä tähtiä, emmekä hoppuilleet. Tallissa annoin sille usein sekoituksen babyporkkanoita ja omenakuutioita, mikä oli sen herkkua. Kaurojen kimppuun se ei koskaan syöksynyt kuten ahneet ruunat, vaan söi hyvin hitaasti ja valikoiden kuin prinsessa.

Minulle oli joka kerta helpotus ja ilonaihe, kun hevosjakolistalla luki nimeni perässä Mandi. Se tuli minulle niin tutuksi ja rakkaaksi ja tiesin, että sen kanssa aina sujuu. Erityisen onnellinen olen siitä, että sain kunnian olla viimeinen ihminen, joka ratsasti Mandilla. 

Kiitos kaikesta, rakas ystäväni Mandi (1993-2015)!